"Legendat" avaa viiden Turun seudulta kotoisin olevan urheilulegendan tarinaa elämästä ja urheilusta. Julkaisujen taustalla on urheilun arvostus, joka ei milloinkaan katoa vuosien kuluessa tai uusien urheilutähtien syttyessä.

Liisa Peltola (ent. Veijalainen)

s. 4. huhtikuuta 1951

MM-viestikultaa 1972, 1978, 1979

Maailmanmestaruus 1976

MM-hopeaa 1978, 1979

MM-viestihopeaa 1976, 1981

PM-kultaa 1980 ja hopeaa 1975

PM-viestihopeaa 1973

SM-kultaa normaalimatkalla 1973, 1974, 1977 ja 1979 sekä pitkällä matkalla 1978 ja 1979

SM-viestikultaa 1976, 1981, 1982 ja 1986

Pro Urheilu -tunnustuspalkinto 2006

Suomen urheilun Hall Of Fame -jäsen

Varsinaissuomalaisen urheilun Hall Of Fame -jäsen

 

 

Pitkin Liedon maanteitä lenkkeilee pitkänhuiskea tyttö pitkät vaaleat letit viuhuen. Juoksijan takana ajaa auto, joka näyttäisi odottavan sopivaa hetkeä ohitukselle. Ohitusta ei kuitenkaan koskaan tapahdu, vaan auto jatkaa matkaansa juoksijan kintereillä. Autossa ohjeita juoksijalle antaa valmentaja Kari Sinkkonen ja juoksemassa on suunnistaja Liisa Peltola, tuleva suunnistuksen maailmanmestari.

Kaikki lajit ovat joukkuelajeja.

Pienestä pitäen Liisa on nauttinut urheilusta sekä ennen kaikkea luonnosta. Ennen suunnistuksen aloittamista Liisa harrasti yleisurheilua. Pitkien jalkojensa ansiosta korkeushyppy oli hänen vahvuutensa, mutta Piikkiön Karhujen riveissä tuli juostua myös maastojuoksukisoja. Suunnistukseen Liisa sai tärkeän kimmokkeen isoveljeltään, sillä pakko radalle oli päästä näyttämään, että suunnistus sujuu veljeä paremmin. Kilpailuhenkinen Liisa on ollut aina ja kaikissa asioissa, ei vain urheilussa.

–  ”Kun jotain tekee, niin sen haluaa tehdä mahdollisimman hyvin. En hirveästi ota paineita tai äksyile, mikäli kaikki ei suju niin kuin pitäisi, mutta parhaani aina yritän”, Liisa kertoo.

 

 

 

Kilpailuhenkisyyden lisäksi Liisa mainitsee tärkeiksi ominaisuuksikseen urheilussa periksiantamattomuuden sekä jääräpäisyyden, jotka kulkevat pitkälti käsikädessä. Vaikka tuntui pahalle tai kisan aikana sattui iso virhe, ei Liisan luonne antanut periksi luovuttamista, vaan hän jaksoi aina tsempata eteenpäin. Tällöin virheestä huolimatta kisa on saattanut päättyä hyvinkin. Tunneihmisenä Liisa heittäytyi aina koko ruumiillaan ja sielullaan niin harjoitteluun, opiskeluun kuin perhe-elämäänkin.

–  ”Tämä näkyi urheilussa välillä hieman negatiivisestikin, kun saatoin sooloilla rastivälillä enkä tehnyt työtä riittävän analyyttisesti. Silti uskon, että tästä on ollut urallani enemmän hyötyä kuin haittaa”, Liisa pohtii. ”Olen sellainen hetkessä eläjä, niin suunnistuksessa kuin muussakin elämässä. Haluan elää jokaisen hetken täysillä ja positiivisella asenteella.

Samalla asenteella Liisa eli jo urheiluaikoina, jolloin kunnialla piti hoitaa myös opiskelut ja perhe-elämä. Elämän eri osa-alueiden kanssa tasapainoiluun Liisalla on tärkeä ohje: keskity aina siinä hetkessä siihen asiaan, mitä olet tekemässä.

– "Harjoitellessa ei saa miettiä kotiasioita, mutta treenin jälkeen suihkussa voi sitten taas miettiä, että mitä tekisi ruuaksi tänään."

 

Liisa osallistui ensimmäisiin suunnistuksen maailmanmestaruuskilpailuihinsa vuonna 1970, jolloin tuloksellisesti paras suoritus oli viestijoukkueen neljäs sija. Skotlannin maailmanmestaruuskisat vuonna 1976 olivat Liisan kisat: hänestä tuli suunnistuksen ensimmäinen suomalainen maailmanmestari henkilökohtaisella matkalla. Kisaan lähtiessä Liisa ei ajatellut voittoa ja mahdollista maailmanmestaruutta, vaan jokaista tavoitetta kohti mentiin aina päivä kerrallaan.

– "Tiesimme kuitenkin, että voitto on mahdollinen ja että näitä naisia vastaan voi pärjätä, kun tulee se hyvä päivä ja kaikki osuu kohdalleen", Liisa muistelee. 

Myöskään kesken kisan ei ajatusta voitosta saanut päästää mieleen, vaikka Liisa tunnisti suunnistavansa flow- tilassa.

–  ”Tiesin koko ajan missä olen, mikä on minulle todella harvinaista. Juoksemistakaan ei tarvinnut miettiä, se vain jotenkin rullasi. Koskaan juokseminen ei tunnu kevyeltä, mutta silloin etenin kuin kone”, Liisa muistelee.

Flow -tilasta huolimatta Liisa koki kisan aikana myös epätoivon hetkiä, kun radan loppupään rastilla kartan näyttämää kiveä ei osunutkaan suunnistajan silmiin.

– ”Olin kuitenkin varma, että olen oikeassa suunnassa, mutta noin viiteen sekuntiin en saanut kiveä silmiini ja pelkäsin olevani väärässä”, Liisa kertaa.

Olen sellainen hetkessä eläjä, niin suunnistuksessa kuin muussakin elämässä. Haluan elää jokaisen hetken täysillä ja positiivisella asenteella.

 

MM-radan Liisa muistaa yhä elävästi ja uskoo jopa pystyvänsä juoksemaan sen ilman karttaa, niin tiukasti se on iskostunut päähän. Myös kisan eri vaiheet muistuvat mieleen, kuten paikat, joissa tehtiin virheitä tai nähtiin kilpakumppaneita. Lempireittiä Skotlannin kisaradasta ei kuitenkaan tullut, sillä Liisa piti reittiä pitkän tieosuutensa vuoksi jopa hieman tylsänä.

– "Toisaalta tieosuudella ei tarvitse suunnistaa, joten virheiden mahdollisuus pienenee", Liisa naurahtaa.

Kaikista upeimmiksi maastoiksi Liisa nostaa Norjan maastot, joissa maisemien lisäksi kiehtoo niiden vaativuus: ”Siellä täytyy keskittyä joka sekunti aivan täysillä.” Uransa aikana Liisa on suunnistanut niin tuntureissa, Keski-Euroopan rinteillä kuin Australian viidakoissa, missä olisi kaivannut viidakkoveistä.

– ”Suunnistuksessa tykkään vaativuudesta, ei saa olla pelkkää polkujuoksua. Nuorempana, kun jaksoi juosta, kävi sekin, mutta eihän se niin hauskaa ollut kuin kunnon suunnistus.

Suomessa suunnistajan rakkaimpiin maastoihin lukeutuu Liedon Parmanharju, jossa Liisa käy edelleen paljon ulkoilemassa. Parmanharjun suunnistuskartta koristaa myös kunniapaikalla kehyksissä Liisan kotia Liedossa.

 

Vaikka taloudellista pääomaa ei urheilu-uralta pankkitilille jäänytkään, on henkistä pääomaa kertynyt sitäkin enemmän.

– ”En murehdi enää, että pärjäänkö tämän tai tuon kanssa vaan tiedän, että kaikesta selvitään.

Erityisen kiitollinen Liisa on urheilu-uralta jääneille tärkeille ihmis- ja ystävyyssuhteille. Kilpailu on vain yksi lyhyt hetki, kun taas kisamatkat, leirit ja harjoittelu yhdessä ystävien ja kilpasiskojen kanssa on se lajin kantava voima. Juuri tätä sosiaalista kanssakäymistä Liisa on eniten jäänyt kaipaamaan urheiluajoiltaan. Kun on pikkulikasta asti tuntenut toisensa, on kanssakäyminen niin helppoa ja uskaltaa olla täysin oma itsensä.

– ”Tämä on mielestäni paljon tärkeämpää, kuin ne palkinnot”, Liisa kertoo.

Kaikki lajit ovat joukkuelajeja ja tukijoukkojen henkilöt auttavat kantamaan niin fyysisiä kasseja kuin henkisiä kantamuksia. Tukijoukkoihin suunnistuksen pariin Liisa jäi vielä oman aktiiviuransa jälkeenkin toimiessaan suunnistusmaajoukkueen mentaaliteknikkona pyrkien irrottamaan urheilijoiden ajatukset kilpailusta.

Tunnollisena harjoittelijana Liisan viesti tuleville huippu-urheilijoille on selkeä: mitään ei saa ilmaiseksi. Huipulle pääseminen on pitkä prosessi, eikä mitään voi saada ihan hetkessä. Kun työn malttaa tehdä kunnolla, alkaa niitä palkintojakin tulemaan.

– ”Vaaditaan pitkäjänteisyyttä sekä tietysti sitä suomalaista sisua!